Nuori nainen pölähtää maailman ääristä karjalaiseen idylliin ja kohtaa Santran – vanhan naisen, joka on viimeinen linkki naisen ja karjalaisen kulttuurin juuriin. Elokuva kertoo kodin löytämisen vaikeudesta ja kauneudesta.

Millaista on elää tuulessa, juurettomana? Mitä menetämme kun perinteet kuolevat? Mitä perinteet oikeastaan ovat ja mitä niiden kuoleminen merkitsee?

Nuori nainen matkustaa ympäri maailmaa ja ajautuu tuulen mukana Venäjän Vienan Karjalaan, jossa hän kohtaa Santra Remsujevan – vanhan naisen, joka on viimeinen elävä linkki nuoren naisen ja koko karjalaisen kulttuurin muinaisuuteen ja suuriin juuriin. Santra elää pienessä kylässä lapsenlapsensa Iran ja tämän perheen kanssa. Heidän elämänsä, joka on tiiviissä yhteydessä luontoon ja rauhaan on kuin vanhasta karjalaisesta sadusta.

Nuoren naisen pölähtäessä tuulesta ja kaupungeista, perheettömänä, yksinäisenä ja vailla menneisyyttä tähän karjalaiseen idylliin, hän tunnistaa itsessään selittämättömän kaipuun.

Mitä on muistaminen ja miltä juurtensa unohtaminen tuntuu nykyajan nuoresta naisesta? Millaista on kasvaa maailmassa jossa ei voi nojata vanhaan?

Santra ja puhuvat puut on elokuva itsensä ja menneisyytensä unohtamisesta ja muistamisesta – kodittomuudesta ja kodista – yksinäisyydestä ja rakkauden löytämisestä.